Kun rakastaa sitä mitä tekee, välillä haluaa puskea vaikka läpi kiven, jotta saa asiat onnistumaan. Tämä onkin ollut yksi mielessäni viime aikoina paljon pyörinyt teema: Milloin puskea lisää ja milloin antaa ihanien asioiden ja tilanteiden johdattaa?

Voin myöntää, että olen itse juuri se tyyppi, joka yrittää viimeiseen asti, jos kokee jonkin asian tärkeäksi. Välillä niin paljon, että päätä tulee hakattua seinään. Tai stressattua turhaan.

Olen huomannut, että mitä useammin uskallan hieman löysätä ja luottaa siihen, että asiat kyllä etenevät, vaikka en koko ajan puske 110 % – niin asiat tosiaan etenevät.

Mitä useammin olen sanonut unelmia, toiveitani tai ideoitani ääneen, sitä enemmän ihmiset ympärilläni ovat niitä edistäneet tai niistä innostuneet. Ja mitä useammin ihmiset ympärilläni ovat avanneet suunsa omista unelmistaan ja ideoistaan, sitä useammin olen myös itse pystynyt auttamaan ja edistämään heidän tavoitteitaan.

Vaikka inspiraatiosivut ovat pullollaan “Work hard in silence, let the success be the noice” tyylisiä sanontoja, niin ei niitä kannata mielestäni ottaa liian kirjaimellisesti. Varsinkaan nöyrällä suomalaisella mentaliteetilla. Se, että sinä teet yksin kotona stressaantuneena, hiki hatussa maailman makeinta juttua, josta kukaan muu ei tiedä, ei vie sua eteenpäin. Se, että avaat suusi ja kerrot siitä muille, on osa sen menestystarinaa.

Unelmien eteen pitää tehdä duunia, mutta sen ei tarvitse olla puurtamista. Tai yksinäistä. Tai todella kuormittavaa. Onnellisuus, oppiminen ja menestys tulevat matkan varrella, joten katso päämäärän sijaan kokonaisuutta. Ja anna ihmisten ja elämän yllättää.

Upeaa päivää!