Olen vuosien varrella käynyt usean miespuolisen ystäväni kanssa hyviä keskusteluja tunteisiin, arvomaailmaan ja roolimalleihin liittyen. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka ulkopuolisuuden tunne on ollut vahvasti läsnä oman feminiiniseksi mielletyn harrastuksen takia tai kuinka on kokenut pakottavaa tarvetta nuorempana muuttaa itseään, jotta olisi se “haluttu miehisempi mies”.

Jollain tasolla tarinat tuntuivat todella samaistuttavilta, sillä tunsin itseni naisten joukossa välillä oudoksi, kun nuorempana viihdyin ennemmin jäähallilla, kavereiden urheilumatseja katsomassa tai poikien illoissa ainoana naisvahvistuksena hengaillen. Mekot olivat mielestäni epäkäteviä ja liika meikki oli tiellä treeneistä toisiin juostessa.

Missä vaiheessa me alamme vertailemaan itseämme muihin ja ajattelemaan, että kaikki erilaisuus olisi jotenkin outoa tai negatiivista.? Lapsena tytöt ja pojat saavat leikkiä keskenään. Naapurin Matti voi ilman kenenkään ulkopuolisen arvostelua lainata Liisan mekkoa. Miksi Mattia katsotaan oudosti jos hän tuleekin Liisan mekossa kouluun tai työpaikalle?

Mielestäni yritämme liikaa lokeroida ihmisiä vain yhteen lokeroon. Mies voi olla lahjakas tanssija, puhua tunteista, itkeä elokuvissa ja olla silti miehekäs mies. Niin ikään nainen voi olla naisellinen vaikka rakastaisi penkkiurheilua, autoja ja olisi luonteeltaan rationaalinen emotionaalisen sijaan.

Mitä itkemiseen ja tunteista puhumiseen tulee, se osoittaa rohkeutta ihan sukupuoleen katsomatta. Ei ole helppo asettaa itseään haavoittuvaiseksi, mutta ei ole myöskään oikein olettaa, että esimerkiksi miehen pitäisi olla se tukea antavampi ja vahvempi osapuoli. Ihan yhtälailla mies tarvitsee tukea ja kannustusta, siinä missä nainenkin.

Maailma olisi aika tylsä paikka, jos me kaikki olisimme samanlaisia. Toisilta olisi hirvittävän vaikea oppia mitään, jos jokainen olisi valmiiksi samassa ulkopuolisten määräämässä laatikossa. Erilaisuus on rikkautta ja jokaista tulisi kannustaa juuri siihen suuntaan, johon hän itse haluaa pyrkiä.